Wanhan nuoret

Hajatuksia

Blogi sisältää Wanhan työntekijöiden ja välillä mahdollisesti muidenkin hajanaisia ajatuksia, eli hajatuksia. Usein ajatusten innoittajana saattaa olla pitämämme päivänavaus, saarna tai warttis. Voipa aiheet kummuta muualtakin.
6.11.2016 13.18

Saarna - Kuolemasta elämään

Pyhäinpäivän jälkeen sunnuntain aiheena oli Kuolemasta elämään. Saarnassa mietitään tarvitseeko kuolemaa juosta pakoon.


Matt. 9: 18–26

 

Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
    Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” Siitä hetkestä nainen oli terve.
    Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. Tästä levisi tieto koko sille seudulle.

 

 

Kuolemaa sanotaan joskus kauniiksi. Ehkä se on sitä silloin, kun elämästään kylliksi saanut vanhus saa hiljaa nukahtaa. Vähitellen raajat kylmenevät ja lopulta kuuluu viimeinen henkäys ja sitten hän on pois. Sellaisessa hetkessä tänne jäävilläkin on usein levollinen olo, vaikka suru luopumisesta hiipii sydämeen. Tuntuu siltä, että kuolema on osa elämää, ei niinkään vihollinen.

 

Ihmisenä olemisen tragedia on osaltaan se, että täällä kuollaan. Virressä 611 lauletaan, ”Käyn aina kohti kuolemaa, jos minne tieni kulkee. Se kerran minut saavuttaa ja hautaan minut sulkee.” Siksi ihmisen elämän keskeinen kysymys on miten käyttää se aika, joka on annettu ennen kuin kuolee.

 

Nykyaikainen ratkaisu tähän kysymykseen on usein sulkea koko kuolema pois mielestä. Vieroittaa itsensä kuoleman näkemisestä ja kohtaamisesta. Mistä ei puhuta, mitä nähdä, sitä ei ole olemassa. Vaikka kuolemaa ei olisi, niin se kuitenkin on läsnä elämässä. Yritykset elää täyttä elämää ja ottaa elämästä kaikki irti ovat itse asiassa heijastuksia kuolemasta. Tästä elämästä täytyy pyrkiä nauttimaan täysillä, koska se päättyy joskus.

 

Ajat ovat muuttuneet kehityksen myötä. Lääketiede ja yhteiskunnan muut järjestelyt ovat tehneet kuolemasta vieraantumisen mahdolliseksi. Toisin oli esimerkiksi kolme ja puoli sataa vuotta sitten. Jos katsomme virren 612 sanoja, ne näyttävät ehkä äkkiseltään melkoisen ankeilta. Ei nimittäin jää epäselväksi mikä ihmisen kohtalo lopulta on. Kerrotaan, että Johan Cajanus kirjoitti ne kuolinvuoteellaan vasta 25-vuotiaana. Vaikka sanoista voi aistia sen elämän päättymisen tuskan, jota hän kokee, piirtää ne myös ajan kuvaa, jossa kuolema oli läsnä alituiseen. Virren sanoissa on mielestäni jotain samaa lakonisuutta, kuin Saarnaajan sanoissa, jotka aiemmin kuulimme. Näin se vaan on.

 

Vaikka ajat olivat toiset, ihminen on pysynyt muuttumattomana. Aika ja täällä oleminen ovat jännitteessä keskenään. Ajan loppuminen saa panostamaan olemiseen, joka näyttäytyy usein kääntymisenä kohti itseä. Koska minun elämäni on katoavaa, minun tulee täyttää se. Ja usein, muista piittaamatta.

 

Ahneus tai toisista piittaamattomuus eivät kuitenkaan ole mitenkään meidän aikamme etuoikeus, vaan kyllä ihminen on ollut sellainen aina. Ihminen on langennut olento ja me toimimme aina siitä käsin. Ja lankeemuksen seurauksena osaksemme tuli kuolema.

 

Päivän evankeliumissa kun Jeesus kohtaa kuolleen tytön isän. Kyseessä ei ole kaunis kuolema. Kun lapsi kuolee, oli hän missä iässä tahansa, sitä on vaikeaa kohdata, saati hyväksyä. Siksi voi vain kuvitella isän tuskaa tuossa hetkessä. Hädässään hän tuli Jeesuksen luo ja pyysi apua. Jeesuksen saapuessa tuohon kotiin sureminen oli jo täydessä käynnissä. Iso joukko oli valittamissa ja huilut soivat. Siihen hetkeen Jeesus tarjosi avun ja tyttö, kuten myös isä ja kaikki muutkin läheiset saivat jatkoajan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten he tuon jatkoajan käyttivät. Mikä elämässä ja olemisessa tuossa hetkessä muuttui? En käy sanomaan mitä tuon hetken jälkeen tapahtui. Kuitenkin usein kiitollisuus muuttaa katseen itsestä kohti muita.

 

Kuolemaa vasten Jeesuksen jumalallisuus ja inhimillisyys tulevat esiin. Voidaan sanoa, että Jeesus syntyi tänne kuollakseen. Se oli hänen tehtävänsä, joka Isältä oli saanut. Tunnemme sen, että Jeesus toteutti Isän tahdon kuuliaisesti, mutta siltikin tehtävä ei ollut helppo. Hän rukoillen kääntyi Isän puoleen ja pyysi, että jos vain joku muu keino on, niin tehdään niin. Mutta, muuta keinoa ei kuitenkaan ollut. Ihmisen lankeemuksen tähden tarvittiin ristinkuolema ja sovitus.

 

Evankeliumit tarjoavat muutamaan otteeseen näköalan siihen, kun Jeesus tekee ihmeistä suurimman eli herättää kuolleista. Vetää ihmisen sieltä jostain takaisin elämään. Nämä tunnusteot heijastelevat Jeesuksen omaa ylösnousemusta. Sitä, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Kuolema on voitettavissa.

 

Raamattu kertoo, että kuolema ei ole ystävä. Sillä se on nimenomaisesti seurausta lankeemuksesta. Se on voimakkain vihollinen, joka kukistetaan viimeisenä. Sen voittamiseen tarvittiin Jumala itse Jeesuksessa. Hänen piti itse kohdata kuolema, jotta ylösnousemuksessa sen voima voitiin murtaa.

 

Siksi kuolemaa voi katsella lohdullisesti vain ylösnousemuksen kautta. Ylösnousemus kertoo meille sitä viestiä, että kaikki ei pääty siihen, kun elintoimintomme lakkaavat.

 

Kuoleman pakoilu ei synnytä meissä täyttä elämää. Sillä eihän sellainen, joka pakenee, voi elää täysillä. Paetessaan ihminen tietää vapautensa rajat ja tietää, että missä tahansa hetkessä vapaus voi päättyä. Silloin tulee tunne, että käsillä olevasta hetkestä on revittävä kaikki irti.

 

Kuoleman ajattelu saattaa aiheuttaa meissä kauhua ja surua. Eihän se muuten saisi meitä pakenemaan. Silti meidän tulisi saada pakeneminen päättymään, sillä paetessaan sitä katselee helposti vain taaksepäin. Se saa meidät haalimaan asioita itsellemme. Se saa jatkuvasti katselemaan ja miettimään mitä olemme saaneet aikaan, kuinka suuren jäljen olemme elämällämme pystyneet jättämään. Sen miettiminen lisää vain tuota pelkoa, sillä me joudumme toteamaan, että olemme lopulta kuin puusta putoava lehti, joka katoaa, kun se haravoidaan lehtikasaan.

 

Pakenemisen saa päättymään vain turvautumalla Kristukseen. Kuoleman vallan voittajaan. Meidän ongelmamme suhteessa olemiseemme on aika. Kristuksen ylösnousemus muuttaa asetelman, antaa aivan uuden näkökulman. Iankaikkisuuden näkökulman. Olemisemme suhteessa aikaan muuttuu toiseksi nähdessämme ajan ikuisuuden perspektiivistä.

 

Kuolema ei ole Kristukseen turvatuvalle päätepysäkki. Se on vain portti, josta täytyy kulkea, mutta jonka takana on kirkkaus ja yhteys Jumalaan. Jumala on rakkaus ja taivaassa olemme yhteydessä Jumalaan. Siksi Jumalan antama iankaikkisuus on paljon enemmän kuin se mitä me pystymme täällä itsellemme koskaan haalimaan.

 

Taivaallinen näkökulma vapauttaa elämään myös tässä elämässä. Meidän ei tarvitse olla kuoleman orjia, jotka raatavat kunnes voimat loppuvat. Meidät on lunastettu vapaaksi. Mitä se kiitollisuus lunastuksesta saa meissä aikaan? Kääntääkö se meidät pois itsestämme kohti muita?

 

Iankaikkisuuden näkökulmasta minä saan kaiken. Siksi tämä hetki ei pakota minua saalistamaan kaikkea tässä ja nyt, vaan näkemään lähimmäisen. Ja vaikka oma elämä tuntuu joskus tässä hetkessä vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä, niin siinäkin ajatuksessa saa olla rauhassa. Sillä myös minun, toisinaan merkityksettömältä tuntuvan ihmisen takia, Jumala oli valmis antamaan kaiken, jotta saisin elää iankaikkisesti.

 

Siksi iankaikkisuuden näkökulmasta ei ole kaunista tai rumaa kuolemaa, sillä kuolema on voitettu eikä sitä enää lopulta ole. Silti me saamme menettäessämme läheisemme tuntea tuskaa, kipua ja surua. Niin Jeesuskin koki kuullessaan Lasaruksesta. Ne tunteet kertovat rakkaudesta eikä tuota rakkautta halua kukaan meiltä kieltää. Samaan aikaan me saamme riippua kiinni iankaikkisuudessa, joka antaa meille toivon, jossa ei ole enää kuolemaa, vaan kohtaamme rakkauden kasvoista kasvoihin, jossa meillä on kaikki eikä tarvitse paeta mitään.


Teemu Saarinen

Rippikoulupastori


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja